Useat selvitykset ovat osoittaneet, että padon purkaminen ei kannata. Ovatko nykypäättäjät tekemässä virhettä, jota ei voi myöhemmin perua?

Jo pelkästään purkualoitteen käsittely hallinnon rattaissa tulisi kalliiksi.

Koska kaava-alueella on valtion s3-suojeluluokitus (Rakennusryhmä suojellaan), poikkeuslupaa pitäisi hakea valtioneuvostosta saakka. Professori Kai Kokon johdolla vuonna 2016 valmistuneen selvitystyön mukaan luvan saamiselle ei olisi oikeudellisia perusteita.

Vanhankaupunginkoskesta ja sen länsihaaran padosta on laadittu useita selvityksiä. Kaikissa on sama lopputulema: padon säilyttämisen myönteiset vaikutukset ovat suuremmat kuin sen purkamisen.

Peruspointit, kuten kalojen käyttäytyminen, kulttuuriarvot, purkamisen miinusmerkkinen lisäarvo, vahva suojelukaava ja peruuttamattomat ympäristömuutokset, pysyvät samoina vuodesta toiseen.

Purkamisella olisi huomattava vaikutus Vantaanjoen luonteeseen. Jos pato puretaan, vedenpinta laskisi nykyisestä yli kaksi metriä Haltialan Ruutinkoskelle saakka. Pikkukosken uimarannan käyttö vaikeutuisi ellei peräti loppuisi kokonaan. Lisäksi kosken itähaara pysyisi kuivana suurimman osan vuodesta.

Purkuaktivistit ovat esittäneet, että joen pintaa voisi säädellä purkamisen jälkeen vedenalaisilla padoilla. He eivät ole kuitenkaan kertoneet hinta-arvioita syvään jokeen tehtäville rakennelmille. Mistä rahat otetaan, mistä ne ovat pois?

Harvaa hanketta on ajettu eteenpäin näin heppoisilla pohjatiedoilla. Nykypäättäjien polvi on tekemässä virhettä, jota ei voi myöhemmin perua.

Haluavatko helsinkiläiset kokea uudestaan 1960-luvun hävitysvimman, jolloin jyrän alle jäivät niin Norménin talo Katajanokalla, Heimolan talo Yliopistokadulla, Huberin talo Mannerheimintiellä ja sadat muut vanhat rakennukset?

Vastuullisten valtuutettujen tulee edistää kulttuurihistoriallisen ympäristön säilymistä jälkipolville eikä tuhota sitä.

TARKEMMAT LÄHTEET LÖYDÄT TÄÄLTÄ (PDF)